Raivoa liikennepuistossa

Jos isä saisi huutaa ja raivota liikennepuistossa, olisin tehnyt sen. En suinkaan olisi huutanut lapselleni, saatika toisten, vaan toiselle isälle. Tällä kertaa raivoni kohdistui isään, jolla ei ollut minkäänlaista mielenkiintoa opettaa tai edes huomata poikansa polkupyöräilyn harjoittelua. Tuon isän puhelin oli poikaa tärkeämpi. En kuitenkaan avannut suutani, mutisin vain itsekseni kuten usein liikenteessä.

Olin puistossa lasteni kanssa. Tyttö ”hurjasteli” balanssipyörällään ja poika ”crossasi” polkupyörällään. He kisasivat tekemilläni radoilla, asfaltilla, nurmikolla, hiekalla ja kivikossa. Kaikkea piti kokeilla ja kokea.

Seurailin sivusilmällä hiukan jälkeemme tullutta isää ja poikaa, muita ei liikennepuistossa ollutkaan. Onko kaupunki rakentanut hienon puiston keskelle kylää ihan turhaan?

Tuo poika oli arviolta 6-vuotias. Upouusi polkupyörä apupyörineen kiilsi kilpaa pojan silmien kanssa. Isänsä silmät kiilsivät hänen puhelimensa näytön valaisemina. Poika jaksoi pitkään huudella, kato isi, kato isi. Isi nosti päätään muutaman kerran. Puolen tunnin huutelun jälkeen poika ei enää isäänsä häirinnyt, istuskeli pyöränsä päällä tai puiston penkillä. Eri penkillä kuin isänsä.

Poika hivuttautui meitä lähemmäksi ja katseli silmät kiiluen lasteni kisailua.

Kysyin pojalta, haluaako tulla kisoihimme mukaan. – En osaa ajaa vielä, hän vastasi. Lupasin tehdä helpon radan, jota voi ajaa apupyörilläkin.

Isä keskittyi yhä puhelimeensa, eikä osallistunut keskusteluumme. Poikaa ujostutti, eikä hän uskaltanut tulla mukaamme. Katseli kuitenkin uteliaasti, kaihotenkin.

Ihmettelin hirvittävästi, mikä oli isälle niin tärkeää siinä puhelimessa, sunnuntaiaamuna, että se oli tärkeämpää kuin hänen poikansa. Oliko joku tärkeä työasia, pirun tärkeä pelitilanne, vai viestittely salarakkaan kanssa?

Vietimme puistossa puolitoista tuntia, välillä ajaen, kisaten, parkouria hyppien, kunnes tuli aika lähteä kotiin syömään. 
Poika jäi puistoon yksin. Sillä yksinhän hän oli, vaikka isä olikin fyysisesti paikalla.

Näky jäi vaivaamaan, suututtamaan ja surettamaan. Miksi en sanonut mitään? 
 Nyt toivon, että tämä tavoittaa isän: katso poikaasi, älä kännykkääsi.