Mustasukkaisuutta

Uskoni oli kuin betoniin valettu. Minä kyllä osaisin opettaa tyttäreni laskettelemaan, siitä ei ollut epäilystäkään. Tuo asia oli ajankohtainen tasan vuosi sitten, kun vietimme talvilomaa pohjoisessa, hiihtokeskuksen rinteiden ja paksujen hankien keskellä.

Usko omiin taitoihini oli vankka siksi, että olin aikoinaan opetellut laskettelun saloja ilman opettajan neuvoja. Käännösten tekemistä ja vauhdin jarruttamista harjoittelin kirjaimellisesti yrityksen ja erehdyksen kautta.

Isäni oli hankkeen puuhamies ja hänen ohjeistuksellaan koko meidän perhe matkusti Tahkovuorelle pujottelemaan. Monot ja sukset saatiin jalkaan ja ilman että perheestä kukaan tiesi mitään laskettelusta, ponnahdimme rinteisiin.

Toiminta rinteessä oli räpistelyä ja kompurointia. Uutteran harjoittelun tuloksia ihasteltiin hissin ala-asemalla. Jos oli kaatunut vain viisi kertaa yhden laskun aikana, sitä pidettiin jo hyvänä steppinä kehityksen tikkailla.

Perheemme lasketteluinnostus jatkui vuosien ajan ja niiden tuhansien laskukertojen seurauksena opin minäkin lopulta ihan hyväksi laskettelijaksi. Perheemme vietti talviset viikonloput etelän laskettelukeskuksen campingalueella ja pikkuhiljaa tekniikka ja suoritusvarmuus kehittyivät. Se oli todellista perheen yhteistä tekemistä, näin jälkikäteen sen tunnistaa selkeämmin.

Oli aika siirtää suurella vaivalla hankitut taidot seuraavalle sukupolvelle. Pidin itsestään selvänä, että kun hiihtolomaa vietetään vaarin mökillä, minä melkein sormia napsauttamalla opetan tyttäreni laskettelemaan.

Ensi kertaa ylle puetut lasketteluvälineet, monot, sukset ja sauvat aiheuttivat ymmärrettävästi pientä kahnausta. Kamppeet tuntuivat tytölle puettuina kiukuttavan ja kiristävän hermoa.

Itse olin tuossa kohtaa kuin viilipytty, hoputin vain viisivuotiasta lopettamaan kiukuttelunsa ja siirtymään kanssani lastenrinteen hissille.
Niin sitä mentiin. Ensimmäiset nousut kahdestaan onnistuivat hyvin ja laskemisen perustekniikkaa harjoiteltiin tyttö sylissä rauhallisesti auraten. Uskoin että se on puoli tuntia ja homma olisi kunnossa. Isäni oli opastanut ottamaan oppitunteja hiihtokoulusta mutta minä uskoin osaavani paremmin.

Vaarin kommenteissa tuntui kuitenkin olevan joku järki ja niinpä viisivuotiaamme laitettiin paikallisen hiihtokoulun alkeiskurssille. Opettaja melko suoraan kehotti minua ja vaimoani siirtymään muualle oppitunnin ajaksi, jottei aiheutettaisi turhaa häiriötä keskittymiseen.

Kolme varttia myöhemmin palasimme lastenrinteeseen katsomaan tilannetta. Rinnettä alas sujutteli tyylikkäästi keppejä kiertäen minun tyttäreni. Näytti siltä kuin hän olisi aina lasketellut. Juttelimme vielä opettajan kanssa, joka kertoi, että lähes poikkeuksetta pikkumuksut oppivat nopeasti laskemaan.

Olin valtavan ylpeä tyttäreni taidoista. Halusin laskea hänen kanssaan pikkurinnettä, jotta kaikki näkisivät kuinka hienosti minun tyttöni jo osaa suksilla sujutella.

Tunsin myös suurta mustasukkaisuutta hiihdonopettajaa kohtaan. Hän onnistui kolmessa vartissa siinä, mihin minä en pystynyt. Minun piti olla se, joka opettaa tyttöni laskettelemaan! Minä olin kuvitellut päässäni tilanteen, jossa minun kantapään kautta oppimani laskutaito siirtyy seuraavalle sukupolvelle minun taitavan opetukseni kautta. Oli kauhea huomata, että vieras opettaja onnistui siinä helposti, mikä minulta ei onnistunut.

Nyt vuotta myöhemmin hiihtolomalla laskimme koko perheen voimin myös aikuisten rinteitä ja pääsin paistattelemaan tyttäreni laskutaidon loisteessa. Mustasukkaisuuden tunne hiihdonopettajaa kohtaan tuntui vieläkin. Ketään muuta asia ei hetkauta viiden pennin vertaa. Mutta minulle on edelleen kova paikka, kun en osannut olla se, joka tyttären opettaa laskemaan. Onneksi koko tapauksesta voi todeta, että pieniä ovat murheet sittenkin.