Miksi häviäminen kannattaa opetella jo lapsena?

Kilpaileminen ja häviäminen on meidän kaikkien arjessa päivittäin. On se sitten itseään vastaan kilpailua, työpaikan hakua, tarjouskilpailua töissä, myyntitavoitteita tiimissä, korttipeliä puolison kanssa, tahtojen taistelua lasten kanssa jne. Emme ehkä tunnista kilpailutilanteita aina itse, mutta sitä tapahtuu. Minä olen hävinnyt tälläkin viikolla monta kertaa. Pari mielestäni varmaa kauppaa meni ohi suun. Tähän olen tottunut, mutta ai että, edelleen se vaan kirpaisee.

Tämä onkin yksi kantava teema meidän Geego Klubissa. Satojen haasteiden sovelluksen kautta lapset oppivat löytämään omia vahvuuksiaan, niin liikunnan kuin kädentaitojen parissa. Opitaan kärsivällisesti kehittämään myös niitä taitoja, mitkä eivät ole niin vahvoja ja sietämään sitä puhdasta faktaa, että emme voi kaikessa olla hyviä. Geego Klubissa tämä opitaan turvallisesti oman perheen parissa. Ja ennen kaikkea opitaan häviämään ja myöntämään, että olin huonompi kuin muut.

Pahimmat tappioni, tai ehkä ne olikin voittoja…

Olen itse kilpaillut koko lapsuuteni, nuoruuteni ja aikuisikäni. Mutta viimeisin virallinen kilpailuni oli kuusi vuotta sitten, ennen lapsia. Halusin piristää arkeamme yhdessä mieheni kanssa. Etsimme uutta harrastusta lopetettuamme moottoripyöräshowt ulkomailla. Kaipasimme adrenaliinia elämäämme. Ehdotinkin, että voisimme alkaa harrastamaan enduroa. Ja koska tapoihini ei ole koskaan kuulunut vaatimattomat tavoitteet, heitin nytkin riman korkealle, tässä kohtaa vain turhan korkealle. Kolmen kuukauden päässä ensimmäisestä talviendurokokeilustani oli legendaarinen Päijänteen Ympäriajo. Todella haastava kaksipäiväinen kilpailu, jossa kilometrejä tulee lähes tuhat. No ei muuta kuin osallistumisilmoitus sisään ja treenaamaan. Mieheni teki meidän takametsään minulle parin kilsan radan ja ei muuta kuin mopo tallista metsään. Ensimmäisen kierroksen jälkeen mieheni totesi, että nopeasti laskettuna minun vauhdillani ylittäisin maaliskuun lopulla starttaavassa kisassa maaliviivan noin juhannuksen aikaan. Nöyryyttävää, mutta samalla niin adrenaliinia nostattavaa. Olin valmis haasteeseen!

”Päitsi” tuli, olin mielestäni treenannut riittävästi ja ajo kulki. Mutta, koska en ollut käynyt kokeilemassa vauhtia muiden parissa, olin kuvitellut ajotaitoni sekä kuntoni huomattavasti kilpailukykyisemmäksi kuin se todellisuudessa oli. Mieheni ajoi perässäni ja kun olin kaatunut jo toista sataa kertaa päivän aikana, oli hän lopettanut laskemisen. Tajusin ensimmäisen kisapäivän iltana vauhtini olevan todella surkea, kun ensiavun miehet kävelivät viimeisen parin kilometrin mittaisen etapin vierelläni tsemppaamassa. Vauhdistani kertoo varmaan aika paljon myös se, että he tarpoivat vierelläni metrin korkeassa hangessa 😀 Ei naurattanut, hävetti. Jollain ihmeellä, varmaan säälistä, sain jatkaa kisaa seuraavana päivänä. AT-pisteitä oli pari minuuttia vajaa maksimi.

No tuli seuraava päivä. Muut kisakumppanit söivät aamupalaa hyvällä fiiliksellä. Mulla oli noussut rasituskuume. Päätin kuitenkin jatkaa, mieheni tsempatessa. Oli kaunis aamu, pakkasta parikymmentä. Ajo kulki. Adrenaliini tekee ihmeitä, unohtuu takapuolesta irronnut nahka ja jäätävä väsymys. Tulin legendaariseen Rauhan mäkeen. Rata oli kulunut, oli liukasta ja yleisöä oli paljon. Ja mulla ei ollut toivoakaan päästä mäkeä ajamalla ylös. Yritin pari kertaa, mutta jokaisen kerran jälkeen löysin itseni hangesta. Jouduin turvautumaan reitin varrella toisen kerran mieheni apuun. Ja taas hävetti, kaiken yleisön edessä. Tämän jälkeen oli ainoastaan viimeiset kilometrit maaliin. Olin onnesta soikeana kun tajusin, että maaliviiva häämötti. Ajoin maaliviivan alle, sammutin pyörän ja kuulin kuuluttajan kertovan, että ”kisan viimeinenkin on saapunut maaliin, mutta ikävä kyllä kilpailunjohtaja on jo lähtenyt kotiin saunomaan. Postitetaan mitali Heidille myöhemmin”, oli kommentaattorin sanat. Ja taas semisti hävetti.

Mitä tästä opimme

Ensimmäinen opetus. On todella tervettä, joskus haastaa itseään muita vastaan. Silloin oppii tunnistamaan omat vahvuudet. Ei tule pettymyksiä ja tietää mitä osa-alueita kannattaisi itsessään kehittää. Jos olisin käynyt ajamassa ennen kisaa muiden kanssa ja muilla radoilla, olisin ollut paremmin perillä omasta taitotasostani. Tämän takia mielestäni myös lasten pitää oppia kilpailemaan ja sietämään häviämistä. On vanhempien velvollisuus osata kasvattaa lapsestaan niin hyvän itsevarmuuden omaavia yksilöitä, että elämä ei paljoakaan keikahda tappion edessä, eikä pelko epäonnistumisesta estä elämyksiä. Epäonnistumiset vain yksinkertaisesti kuuluvat elämään.

Toinen oppi. Häviäminen. Jos en olisi oppinut tätä häviämisen taitoa lapsuudessani niin kotona kuin seura- ja koulumaailmassa, en olisi osannut nauraa jälkeenpäin, enkä varmasti olisi lähtenyt ylipäänsä kisoihin ja haastamaan itseäni. Häviämiskokemusten kautta olen oppinut yrittämään enemmän, mutta mitä tärkeintä, myös sietämään häpeää epäonnistumisten kautta. Mitä elämä olisi, jos pelkäisin epäonnistua. Nyt minua ei kovinkaan helposti saa masentumaan häviämisen tai epäonnistumisen yhteydessä.

Kolmas oppi. Älä ikinä enää osallistu Päijänteen Ympäriajoon, jotka muuten järjestetään taas 85. kerran 21.-22.3.2020. Tsemppiä osallistujille. Olen varmasti kannustamassa Rauhan mäessä.