Katsoin kadehtien toista isää

Olin leikkipuistossa jälleen kerran ja tylsistyin siellä, jälleen kerran. Jo kävelymatkalla kohti puistoa tylsistyin. Viisivuotias eteni reippaasti, mutta kolmevuotias laahusti mielestäni liian hitaasti ja jäi tutkimaan kaikkia syksyisen luonnon ihmeitä. Vanhemmalle huutelin jatkuvasti, että odota nyt perhana ja nuoremmalle, että tule nyt perhana. Matkalla mietin mitä kaikkea itse ehtisin harrastamaan tänäkin iltana. ”Isävatsa” pullistelee jo melkoisesti ja jäsenet ovat kankeina. Kroppani huutaa liikuntaa, mietiskelin.

Matka leikkipuistoon ja kentälle on kotoamme lyhyt, muutaman sata metriä. Viisivuotias poika haluaa usein jalkapallon mukaan, mutta tällä kerralla se ei kiinnostanut. Normaalisti kun pelaamme, saan edes joitain hölkkäaskelia itselleni. Sydämentykytyksen saan kuitenkin siitä, että kolmivuotias tyttö huitelee jossain omin päin ja pääni pyörii futishöntsyn ajan kuin pöllöllä, koittaessani pongata tytön jostain. ”Siellä se taas kiipeilee telineillä, kunhan vaan ei putoaisi korkealta” mietin samalla kun poika rääkyy, että miksi et pelaa kunnolla. Niinpä. Miten ehtisin molempia viihdyttämään, varsinkin kun haluaisin olla harrastamassa omaa liikuntaa. Kunnon urheilua, jossa hiki virtaa ja lihakset ovat tulessa.

Hienot puitteet, oma mielikuvitus puuttuu

Tällä kerralla molemmat onnekseni kiipeilivät hienoilla kaupungin rakentamilla telineillä, laskivat liukumäkiä, keinuivat ja leikkivät jopa piilosta keskenään. Sain olla rauhassa. Pienempää toki joudun/saan keinuttaa, mutta suurin piirtein rauhassa kuitenkin. Puhelinta en räplää, sen olen päättänyt kauan sitten. Jos joku sattuu soittamaan, sanon soittavani myöhemmin takaisin. Vaikka kyseessä olisi työpuhelu, sanon lähes poikkeuksetta soittavani myöhemmin takaisin.
Sitten tapahtui jotain silmiäni avaavaa. Leikkipuistoomme saapui perhe. Vaikka asumme alueella, jossa on sekä rivi-, että omakotitaloja, olemme valitettavan usein siellä lasten kanssa ihan keskenämme. Useimmiten olemme koko perheen voimin, mutta nyt olin yksin lasten kanssa, vaimon pakertaessa töitään.

Niin se perhe. Vanhemmat olivat noin kolmekymppisiä, lapset vähän nuorempia kuin omamme, ehkä neljä ja puolitoista.

Tuon perheen isä, pirulainen, otti kaiken irti leikkipuistosta. Hän veteli leukoja, hyppi telineeltä toiselle, kiipeili ja vouhkasi, venytteli ja vanutteli. Hän oli jäntevän oloinen siististi pukeutunut mies. Urheilullinenkin vielä. Ei sillä ollut ”isävatsaa”, vaikka sen pitäisi tulla meille automaattisesti.

Uskottelen itselleni, että se tulee meille miehille vain, koska vaimot eivät päästä meitä urheilemaan, eivätkä itse asiassa lapsetkaan. Me joudumme kököttämään kotona palapeliä rakentaen tai lasten jälkiä siivoten. Me joudumme kököttämään täällä leikkipuistossa. Me joudumme kököttämään uima-altaassa uimakoulussa, kentän laidalla futistreeneissä tai polkupyörän päällä kotikadulla, lasten ajaminenkin, kun on niin hidasta.

Lupaus

Lupaan tällä hetkellä itselleni, että tulen matkimaan tuota isää. Hän oli hienosti oivaltanut mahdollisuutensa. Hän harrasti liikuntaa vallitsevien olosuhteiden puitteissa. Hän oli ”tikki”, notkea ja sporttinen. Sellainen kuin minäkin olin ennen lapsia, ainakin omasta mielestäni.
Olin sitä silloin kuin sain hypätä harrastuksissa. Niissä, jotka minua miellyttivät ja joissa tiesin pärjääväni.

Nyt en kehtaa ruveta täällä puistossa jumppaamaan, kun en edes tiedä nouseeko yhtään leukaa, mietin ja kirosin mielessäni. Minustahan on tullut laiska. Laitan helposti ”isävatsani” perheen piikkiin. Marisen kuin lapsi, että en saa harrastaa liikuntaa, urheilusta puhumattakaan.
Saahan tuokin isä, perhana. Hän saa harrastaa liikuntaa ja urheilua tässä leikkipuistossa. Täällä on rakennettu siihen hyvät puitteet. Jos se leuanveto tai ristiriipunta ei onnistu, ei se ole leikkipuiston vika. Ei se ole kyllä perheenkään vika. Mitä hittoa. Vikahan on minussa, urheilijan perikuvassa.
Niinpä.