Käsipohjaa polskutellen

Pikkupoikana yksi suurista arjen tähtihetkistä oli aina reissu uimahallille. Mummoni kiikutti serkkuni ja minut läheisen pikkukaupungin hallille ja niitä käyntejä aina odotettiin hartaasti. Ladan ahtaalla takapenkillä istui kakaralauma malttamattomana ja jo pelkkä matka hallille muodostui osaksi mukavaa elämystä.

Teinivuosina visiitit uimahallille jäivät. Armeijan jälkeen en käynyt uimahallilla lainkaan. Se tuntui jotenkin toisarvoiselta siinä elämänvaiheessa, vaikka hyvät muistot lapsuuden uinneista olivatkin tallessa muistin alalokerossa.

Perheen laatuaikaa

Tyttären syntymän jälkeen kloorihuuruinen polskiminen ponnahti uuteen kukoistukseensa. Ilmoitimme taaperon heti vauvauintiin ja niinpä uimiksella tuli käytyä kerran viikossa. Se oli oikein miellyttävää oman perheen laatuaikaa. Joka lauantai-aamupäivä vietimme parituntisen vedessä lutraamisen merkeissä.

Tuohon aikaan olin pahasti uupunut omista töistäni. Tuntui että pienyrittäjän vuorokaudessa eivät tunnit riittäneet. Huolia kertyi liikaakin harteille, ne painoivat miestä henkisesti lyttyyn. Uintipäivä lohdutti väsynyttä ja kireää mielialaa mutta syyllisyys painoi siltikin päälle. En ollut ihan täysillä läsnä, kun tyttäreni otti tuntumaa uintiin. Olin paikalla kyllä mutta vähän poissaolevana.

Vauvauintien jälkeen jatkoimme tytön kanssa hallilla käymistä omaan tahtiin. Ei meistä päivittäiskäyttäjiä tullut mutta monena viikonloppuna läksimme tytön kanssa kahdestaan polskuttelemaan. Uintihommassa tyttären uimapuku oli isossa roolissa. Hänen uikkarinsa oli kelluttavaa mallia, joten pystyimme polskimaan yhdessä, minun ei tarvinnut tyttöä kannatella.

Yksi viime kesän parhaista kokemuksista oli kahden viikon päivittäinen uimakoulu. Itselläni kiire ja väsymys oli hellittänyt töiden uudelleenjärjestelyjen myötä ja aikaa oli myös henkiselle läsnäololle muuallakin kuin uimahallilla.

Olin ensimmäisellä käynnillä aika jännittynyt, sillä tyttären uimapuku oli tavallista mallia. Kelluttava puku oli jätetty kaapin ylähyllylle. Muistelin millaista oma ”uimiseni” oli ollut silloin pikkupoikana mummon uintireissuilla. Siinä oli serkkujen kanssa juotu sangollinen kloorivettä ja lähinnä räpistelty pinnalla pysymisen kanssa.

Uimaopettaja teki ihmeitä. Jo parin käynnin jälkeen penskat kauhoivat alkeellisia uimaliikkeitä ja kuin minua rauhoitellakseen pysyivät myös pinnalla. Itse viihdyin loistavasti äitivoittoisessa vanhempainkatraassa. Rentoa rintauintia kauhoessa pystyin sivusilmällä vilkuilemaan uimakoululaisten puuhia ja toteamaan tytön pärjäävän siellä ihan hyvin.

Kahden ihmisen yksikkö

Olin kantanut syyllisyyden taakkaa pitkään niiden vauvauintivuosien poissaolevuuden vuoksi. Silloin katselin menoa altaalla kuin sumean kalvon lävitse. Onneksi kuitenkin lähdin aina mukaan vauvauintiin. Oli se parempi kuin ei mitään, vaikka ajatukset olivatkin usein muualla.
Nyt pääsin uimakoulun myötä ottamaan vauva-ajan vahinkoa takaisin oikein kahmalokaupalla. Minulle erityisen tärkeää oli tuntea, kuinka olimme täysillä yhdessä tyttären kanssa. Jo parkkipaikalta hallille kävellessä olimme kuin kahden ihmisen yksikkö, joka oli matkalla tekemään yksissä tuumin jotain mukavaa.

Pidin tarkasti huolen siitä, etten antanut ajatuksien lipua harhaan tytön uinnista, siksikin kävin alituiseen altaan reunalla vilkaisemassa. Meillä oli yhteisenä juttuna peukun näyttäminen ja se tuntui olevan tytölle mieluisaa. Hän näki, että minä seurasin ylpeydellä hänen toimiaan. Vaikka annoin opettajan ohjata, olin itse takalaidan viimeisin turvamies, jos vähänkään surua pääsisi puseroon.

Tuntui hienolta, kun olin tavallaan siirtänyt mukavien uimamuistojen viestikapulaa näin uudelle sukupolvelle.